Historia

Liikkala


Ensimmäiset asukkaat Liikkalan seuduille saapuivat n. 1350- luvulla, jolloin yritteliäimmät eräinkävijät asuttivat Mämmä, Viia, Liikkain, Hirvi ja Anikka- nimisinä omat kyläalueensa. Murteessa usein esiintyvän h-liitteen perusteella, voidaan päätellä ensimmäisten kyläläisten muuttaneen Hämeestä päin, mutta Liikkala- nimen sukulaisia on tavattu myös Itä-Suomesta, missä nimi alunperin viittasi ”liikkaavaan” eli ontuvaan mieheen; näin ollen varmuutta esi-isien muuttopaikasta ei ole. Sittemmin Liikkalan kylän talojen nimistä monet viittasivat eri ammattien harjoittajiin; Seppälän talossa isäntä harjoitti sepän ammattia, Huovila-nimi taas viittasi tilalla asuneeseen ratsumiestalonpoikaan, huoviin, Keskeverin tilalla puolestaan toimi kestikievari, eli krouvi. Usein annettiin tilalle nimi myös sen mukaan, mistä kylästä tai talosta oli asukas sinne siirtynyt, näin esim. sukunimenä tuttu Turkia. Metsästys ja kalastus vaihtuivat aikanaan viljelyyn ja kaskeamiset järjestelmällisempään maatalouteen, josta maksettiin vero ”kruunulle”, eli ensin Ruotsin, sittemmin Venäjän hallitsijalle.
 
”Joskus ennen Liikkalassa pieni sota ryski. Silloin täällä rintamassa ruutipyssyt yski”
(ote Jalmar Vakkarin runosta ”Hirsmäen taistelu 1789”)

”Länteen Ruotsin joukot siirtyi. Päiväkirjaan uutta piirtyi. Ruotsalaiset Kymen taaksi, tämä puoli Ryssän maaksi. Venäläiset kylään teki kasarmit ja vallit. Hevosia varten myöskin kasarmeille tallit. Ryssän kieli silloin täällä kaikkialla kuultiin. Eipä ihme, että maata Venäjäksi luultiin.”


Maantieteellisen sijaintinsa vuoksi Liikkalan voisi sanoa olleen ”melskeistä seutua”, joka sai osansa Ruotsin ja Venäjän välisistä taisteluista monellakin tavalla. 1700-luvun loppupuolella Venäjän keisarinna Katariina II ja Ruotsin kuningas Kustaa III kävivät kädenvääntöä Suomen alueiden hallinnasta ja Liikkalan läpi marssi monenlaista sotajoukkoa. Taisteluitakin käytiin ja Ruotsalaiset upseerit laativat hätääntyneinä Venäjän keisarinnalle 9.8.1788 ns. Liikkalan nootin, missä upseerit vetosivat keisarinnaan rauhan toivossa. Keisarinna vastasi noottiin varovaisen maltillisesti, mutta Ruotsalaiset joutuivat lopulta perääntymään Kymijoen toiselle puolen.  Turun rauhan v.1743 määriteltyä Kymijoen Venäjän ja Ruotsi-Suomen rajaksi,  Liikkalasta tuli ns. Vanhaa Suomea. v.1745 sinne sijoitettiin pysyvästi venäläinen sotaväki. Koska sotaväki tarvitsi itsellensä kunnon majoituspaikat, nousivat Liikkalaan näyttävät kasarmit, joihin kuului myös huolto- ja varastorakennuksia. Kyläläiset velvoitettiin huolehtimaan kasarmien halkotarpeista. v.1835 kasarmit purettiin ja myytiin kyläläisten käyttöön. Kasarmien raunioita voi edelleen nähdä paikoin kivikumpareina Aholanmäentien molemmin puolin ja osaan Liikkalan taloista ja rakennuksista on käytetty kasarmeilta jäänyttä hirsi- ja puutavaraa.



Pohjapiirros kasarmeista

Liikkalan vallit rakennettiin osaksi Pietarin ulointa puolustustasaa ja niiden tarkoitus oli torjua pohjoisesta Haminaan suuntautuvat hyökkäykset. Sotien aikana vallit vastasivat hyvin käyttötarkoitustaan ja sotien jälkeen ne toimivat usein kyläläisten tapahtuma- ja kokoontumispaikkana, sekä urheilukenttänä, jossa pidettiin mm. pituushyppykisoja.



Kesäjuhla valleilla v. -29 Pituushyppykilpailu

1800-luvun loppupuolella tiloja alettiin lunastaa omiksi, mutta maatalous oli vielä tuolloin sen verran kannattamatonta puuhaa, että sen ohessa piti tehdä paljon muutakin henkensä pitimiksi. Näin ollen Liikkalalaisistakin monet koettivat ansaita rahaa talvisin rahdinajolla ja muilla kuljetuksilla. Rahtimatkat ulottuivat usein Turkuun ja Pietariin saakka, jonne vietiin puutavaraa; halkoja, visoja ym. ja vastaavasti takaisinpäin kulki mukana viljaa, suolaa, sokeria ja muuta kauppatavaraa. 1800-ja 1900-luvun taite oli Liikkalassa monin tavoin edistyksellistä aikaa; sahatavaraa uitettiin pitkin Sippolanjokea, ensimmäinen koulu perustettiin, tiilitehdas-, sekä VPK aloittivat toimintansa ja rautatie Inkeroisten ja Haminan välille avattiin. Heti 1900-luvun alussa aloitti myös ensimmäinen osuuskauppa toimintansa ja oma puhelinyhtiö seurasi parikymmentä vuotta myöhemmin. Sittemmin kylälle saatiin vielä pankki, posti sekä mylly- ja saha. 1950-luvulla perustettiin vielä toinenkin kauppa.

Pekinsilta Liikkalan asemantiellä 1925.  Purettu sittemmin pois.

Hevostalous näytteli suurta osaa Liikkalan asukkaiden elämässä, ennen autojen ja koneiden aikakautta. Kerrotaan yhdestäkin Liikkalan miehestä, joka oli hakenut itselleen morsiamen Hirvelän kylästä, eikä morsian ollut ilmeisesti edes sulhasen mielestä kovinkaan nättiä sorttia, sillä sulhanen huusi vielä kirkon pihassa katsojille: ”Älkää katsoko rumaa morsianta, vaan katsokaa reipasta sulhasta ja hyvää hevosta!” Vaikkei varsinaista ravirataa Liikkalassa ollutkaan, myös ravikilpailuja silti pidettiin, samoin kun vuosittaisia varsanäyttelyitäkin. Monta hyvää hevosta Liikkalassa nähtiinkin ja hevosperinne on jatkunut näihin päiviin asti, sillä tälläkin hetkellä Liikkalassa on huomattava hevosluku ja monet ovat kylään muuttaneet juuri hevosenpitomahdollisuuksien vuoksi. Monenlaista muutakin, kun pelkästään hevos-urheilua, ovat Liikkalan asukkaat vuosien saatossa harrastaneet ja monia, tunnettujakin urheilutapahtumia järjestäneet. Jopa huippu-urheilijoita kylässä syntyi; esimerkkinä mainittakoon Toivo Mänttäri, joka voitti ammunnassa v.1939 pienoiskiväärillä maailmanmestaruuden, ampuen samalla maailmanennätyksen. Urheilun lisäksi monenlaisia seuroja, kerhoja ja yhdistyksiä perustettiin ja kyläläiset ovat niihin aktiivisesti myös aikojen kuluessa osallistuneet.



Vanha Pietarinsilta 20-luvulta

Liikkalan ”maamerkki”, eli Sippolan radiomasto, rakennettiin Liikkalan Suurille kallioille v. 1965 ja sillä on korkeutta 318m. Maston lisäksi paikalla sijaitsee Yleisradion Radio- ja tv-asema, joka on nykyisin Digita Oy:n hallussa. Liikkalan asukasluku lienee ollut korkeimmillaan v.1948, jolloin se käsitti yhteensä 1036 asukasta. Tänä päivänä asukasluku on n. 680, asuttuja taloja kylästä löytyy n. 200 ja vapaa-ajan asuntoja n. 50.

Liikkalan ja Ruotilan historiikin lähteet:  Kirsti Hellgren: Sippolan historia  Liikkala, mäkikuntien kylä  Evert Mänttäri: Kotiseutu- ja sukututkimuksia Sippolasta. 

Sivun alkuun

Ruotila


Jo kivikautista asutusta ja muinaisjäänteitä on löytynyt Ruotilasta, kuten alkeellinen kirves ja kvartsia. Alue oli suosittua pyynti-ja asuma-aluetta tuolloin. 1300- ja 1400-luvuilla alueelle siirtyi hämäläisiä, karjalaisia, sekä savolaisia. 1600-luvulla maatalous merkitsi ”suonviljelyä”, eli kasken polttoa, jossa viljeltiin ns.,. juurikasruista, sekä naurista. Vähitellen kaskenviljely menetti merkitystään, kun hallitus asetti rajoituksia sille, kulovalkean vaaran vuoksi, sekä maan turmeltumisen ja metsien vähentymisen vuoksi.
Peltoviljely valtasi alaa 1700-luvulta lähtien, mutta se oli ensialkuun alkeellista ja katovuosien, tulvien ja hallan koettelemina asukkaat joutuivat käyttämään ravinnokseen usein ”tamppuleipää”, pettua, sekä soilta kaivettuja juuria, joista tehtiin jauhoa, mikä sekoitettiin ruisjauhon kanssa. Yleisesti kuitenkin talonpojat viljelivät tiluksillaan ruista, ohraa, kauraa, naurista, hernettä, papuja, sekä humalaa, josta pantiin olutta ja kaljaa. Kasvimaita ei tuolloin ollut, mutta jollakulla saattoi kasvaa sen tapaisessa muutama kaali, lanttu, tai ”maapäärynä”, eli peruna. Toki Ruotilassakin käytettiin myös kalaa ravintona, sekä maitotuotteista voita ja talia. Karjasta ja riistasta taas saatiin lihaa pöytään. Vilja puitiin ensin riihessä, sitten se jauhettiin kotona käsikivillä, joiden pyöritys oli raskasta ja ”akkojen hommaa”, eli naisten tekemää työtä.
Varhain keskiajalla alettiin Suomessakin vihdoin rakentaa vesivoiman ja tuulen käyttämiä myllyjä viljan jauhatukseen ja niin Ruotilakin sai ensimmäisen puromyllynsä 1600-luvun alkupuolella.  Kesäaikana karja sai etsiä ravintonsa metsistä ja kesantomailta. Paimenia palkattiin karjan turvaksi ja he pelottelivat petoja kauemmas torvillaan. Jos peto kuitenkin raateli karjaa, tai se eksyi tai menehtyi, oli paimen velvollinen korvaamaan eläimen. Koska vielä 1700-luvulla heinän viljely sekä heinäladot olivat harvinaisia, syötettiin hevosille ja lehmille rukiin ja ohran olkia sekä ruumenia ja lehdeksiä. Jopa sammalta, puunkuoria ja hevosen lantaa tarjottiin eläinten aterioiksi talvisella. Joskus harvoin saivat hevoset kuitenkin palkaksi työnteosta kauroja ja talvipakkasella ne saivat syödä appeensa tuvassa.
Ruotilan Kotojärvestä niitettiin esi-isien tapaan vielä 50-luvulla kortetta, mikä sitten vedettiin puomilla rannalle ja ajettiin kotitanhuille kuivumaan. Talvisaikaan sitä syötettiin eläimille. Huonon ravinnon vuoksi lehmät ehtyivät jo varhain syksyllä ja jos asukkaat mielivät juoda maitoa jouluaterialla, oli se jäädytettävä syksyllä jossakin puuastiassa ja sulatettava sitten joulupöytään.  Siat olivat näihin aikoihin puolivilliä karjaa; ne kuljeskelivat kylillä ja kävivät metsissä syömässä marjoja, ruohoa ja juuria. Koska ”rikkatunkijoita” ei noihin aikoihin tunnettu, toimivat siat eräänlaisena ”jätehuoltona”, tonkien ja syöden suihinsa kaikenlaista jätettä, mitä vaan eteen sattui. Kanojakin taloissa pidettiin, sillä niillä ja munilla saattoi maksaa eräitä veroja. Jokaisessa talossa oli myös kukko, joka herätteli talonväen aamuisin töihin. Kanoja tosin pidettiin tuvassa, missä niillä oli karsinansa uunin pankolla tai lattian alla. Päivisin ne saivat tepastella permannolla. Pikkuvihan aikana Ruotilassa poltettiin 6 tilaa maan päälle, talollisilta ryöstettiin kaikki kotieläimet ja pellot sotkettiin. Turun rauhan v.1743 jälkeen vapaavuosien turvin alettiin uudelleen rakentaminen ja viljely.
1830-luvulla Liikkalan ja Ruotilan maiden omistaja kreivi Johan Peter van Suchtelen perusti Liikkalan Hovin ja määräsi niin Liikkalan, kuin Ruotilankin lahjoitusmaatalonpojat suorittamaan veronsa taksvärkeillä, eli päivätöillä.  Taksvärkin teko oli raskasta, sillä työtä olisi ollut kylliksi omissakin askareissa, mutta hovin työt oli aina tehtävä ensin ja paras työvoima lähetettävä kesken kiireiden hovin pelloille, muuten oli edessä häätökäsky. Koska taksvärkkiä tehtiin toukokuun alusta marraskuun alkuun aamuviidestä iltayhdeksään, jäi omien tilojen hoito retuperälle ja asuinrakennuksista monet olivat ränsistyneitä, hataria ja kylmiä.
Tuon ajan asuinrakennukset eivät tosin muutenkaan olleet kummoisia; ne käsittivät useimmiten suuren tuvan ja yhden tai kaksi pienempää huonetta. Ikkunat olivat yksilasisia ja pieniä, joissakin taloissa yöksi asetettiin puiset luukut niiden eteen. Takat eivät olleet varaavaa-mallia, vaan lämmittivät vain silloin, kun puut paloivat. Takkatulen loimussa naiset kehräsivät ja miehet tekivät puhdetöitään. Samassa taloudessa asui usein parikin perhettä, koska rahaa ei oman talon rakentamiseen ollut. Talleissa ja navetoissa ei myöskään ollut kehumista; ne olivat hataria ja ikkunattomia, peräsein��ssä usein jonkinlainen luukku, jota pidettiin suojasäällä auki, pakkasella se suljettiin olkitukolla.
Avioliitot solmittiin noihin aikoihin ennen kaikkea taloudellisin perustein. Koska tarvittiin hyvää työvoimaa, sanonta ”naitiin taloon” piti paikkansa. Hääkuvioissa käytiin sopivan morsiamen kotona kosimiskäynnillä, eli ”sormustamassa” morsian. Jos morsian hyväksyi kosijan ja sormuksen, antoi tämä sulholle ja tuleville appivanhemmilleen ja puhemiehelle paidan ja siteet (koristeellisesti kudotun naisten vyön). Tuleva appi vei vielä myöhemmin morsiolle pari silkkihuivia, saksansaalin, ison peilin ja pienempää rihkamaa. Tuolla käynnillä määrättiin ns. kuuliaisaika, pari, kolme viikkoa. Kuulutuspäivänä, mikä oli yleensä lauantai, sulhanen puhemiehineen haki näyttävästi morsiamensa pappilaan kuulutuksille ja niiden jälkeen ruvettiin viettämään naittajaisia. Ne kestivät tavallisesti pari, kolme vuorokautta, jonka jälkeisenä maanantaina morsian lähti kaasonsa kanssa ”kerjuureissulle” lähitaloihin anomaan pellavia, villoja yms. Häitä vietettiin, kun naittajaisista oli kulunut n. puoli vuotta. Noin viikkoa ennen häitä  appi-ukko lähti vielä tulevan miniänsä luo ”liitoille” vieden mukanaan ns. ”liittokengät”; seudun parhaimman suutarin valmistamat kengät, joita morsio piti vihkiäistilaisuudessaan. Vastalahjaksi tulevalle apelle lahjoitettiin paita.  Itse häät kestivät yleensä 3vrk, jolloin vihkimistä edeltävä yö pyhitettiin tanssimiselle, syömiselle ja juomiselle. Häihinsä morsian pukeutui mustiin ja hänellä oli päässään korkea, kirjavahelyinen kruunu, jonka somisteena oli peililasia ja helmiä. Valkea puku huntuineen tuli käyttöön vasta 1890-luvun lopulla. Hääseremonioihin kuului mm. hyvästijättövirsi, hääjuhlassa laulettiin tulovirsi, juotiin viinaryypyt ja kahvit, syötiin kunnon hääateria puuroineen ja lihakeittoineen. Aterian jälkeen heiteltiin ilmaan tuoretta hääparia onnea toivottaen, kunnes tanssi alkoi. Aamuyöstä morsian vaihtoi kruununsa pitsimyssyyn ja tarjosi vieraille myssyviinaa, jolloin vieraat puolestaan antoivat vastalahjaksi rahaa. Mitä enemmän lapsia oli, sen suurempi ajateltiin olevan ihmisen osaksi tullut siunaus, siispä lapsen syntymistä perheeseen muistettiin mm. ruokatavaroin. Vastalahjaksi perhe tarjoili viinaryyppyjä, sekä kahvia, jos sitä vaan oli. Koska yleisesti uskottiin, että paholainen saattoi vaihtaa kastamattoman lapsen, ristiäisillä oli kiire ja niitä juhlittiin ristiäispitojen merkeissä, kirkonmenojen jälkeen.
Myös hautajaisia pyrittiin viettämään ”pitkän kaavan mukaan” ja juhlallisesti. Tapoihin kuului mm. ruumiin valvojaiset runsaine ruokineen ja viinoineen. Vainajaa hyvästeltiin läpi yön avoimen arkun äärellä ja joskus meno äityi kovaääniseksikin. Aamusella vainaja vietiin hautajaissaatossa kirkolle ja saattoon liittyi koko kylä, laulumiehen laulaessa virsiä koko matkan ajan. Hautauksen jälkeen mentiin kirkkoon ja sen jälkeen jälleen runsaiden pitopöytien ääreen surutaloon.  Muitakin juhlia vietettiin, kuten esim. marraskuun ensimmäisenä köyriä, kekriä ja tietenkin joulua, jolloin pöytiin kannettiin kinkkua, puuroa, voita, kaljaa. Joulukuusia alkoi ilmestyä pirtteihin vasta n. v. 1890.
Pikkuhiljaa ajat ja ajattelutavat alkoivat muuttua Ruotilassakin ja talonpojat vaurastua maidontuotannosta. Tiloja viljeltiin uusin suunnitelmin, menetelmin ja apuvälinen. Kulkuyhteydet paranivat ja torppareista tuli itsenäisiä tilallisia. Tosin myös nälkävuodet ja lavantauti, sekä karjarutto koettelivat.
1900-luvun puolella alkoi teollistuminen ja sellu- ja paperiteollisuus saivat alkunsa. Myös Ruotilassa päätettiin kokeilla massantekoa Pitkänkosken Puuhiomo- ja paperitehtaassa. Paikalle rakennettiin 1,5m:n läpimittainen vesiränni, silta joen ylitse, sekä tarvittavat tehdas- ja asuinrakennukset. Tehdas työllisti kolmisenkymmentä miestä. Tehtaassa syntynyt massa kuljetettiin Metsäkylän asemalle edelleen toimitettavaksi ostajille. Koska tehtaalla meni hyvin, osakkaat päättivät laajentaa toimintaa ja aloittaa myös paperin valmistuksen v.1918. Laajennus toteutettiin ja tehtaaseen hankittiin paperikone, mutta yhtiö teki pian tämän jälkeen vararikon ja tehdas lopetti toimintansa kokonaan.



Vesiputken rakennusta Ruotilan sellu- ja paperitehtaalle

Ensimmäinen kauppa Ruotilaan saatiin v. 1917,  jolloin Liikkalassa sijainnut Sippulan Osuuskauppa avasi siellä sivumyymälänsä. Eversti Lennart Forstén rakennutti Sippolan hovissa asuessaan Ruotilan Keisarinkoskeen sahan, jonka V. Yrjönen osti v. 1898. Oman koulun Ruotila sai myös v.1898 ja sen rakentamiseen käytettiin manttaalinomistajien lahjoittamia hirsiä,  sekä eversti Forstènin lahjoittamaa lautatavaraa.  Ruotilan koulun ensimmäinen opettaja oli Anna Kujala.

Sivun alkuun